Schlafe mein Kindlein, Schlafe ein
Von draußen kommt die Nacht herein
Schlafe mein Kindlein, träum dich frei
Auch die Angst geht bald vorbei
Die verklingende Stimme einer kranken Mutter und die Stille eines traurigen Vaters, der vergaß wie man spricht. Ihre Tochter, die Zuflucht in einer Waldwelt findet, die sie mit Kreaturen anfüllt. Ein zersprungenes Schlaflied, das Vater und Tochter gemeinsam zu reparieren lernen. Eine Inszenierung über ein Kind auf der Flucht vor der Wirklichkeit und über Erwachsene, die zu erwachsen wurden.
Ist all Schaun und Schein nur Schaum –
Nichts als Traum in einem Traum ?
(E. A. Poe)
Wenn wir Kinder sind sind unsere Eltern unsterblich. Sie können Falten und graue Haare bekommen. Sie können auch krank werden. Aber sie können nicht sterben. Großeltern können dies. Eltern nicht.
Doch was passiert wenn es passiert? Wie geht ein achtjähriges Mädchen mit der Abwesenheit ihrer Mutter um? Und mit der Trauer ihres Vaters?
Dies ist die Geschichte Iarnviths.
Iarnvith ist eine Figurentheaterinszenierung, in der Waldelemente, Alltagsgegenstände und die menschliche Stimme genutzt werden, um die Bühne zu beleben und Klanglandschaften entstehen zu lassen. Das Bühnenbild und die Waldwesen sind unter den Augen des Publikums in stetiger Wandlung. Die drei Spielerinnen sind abwechselnd Figuren- und Schauspieler, Bühnen- und Tontechniker. Ihnen zur Seite stehen Miia, eine Tischfigur, und ihr Vater, ein lebensgroßer zeitungslesender Torso.
Ensemble Quoiwasmitä
Regie: Maija Linturi
Spiel: Mariela Canzler, Perrine Ferrafiat, Lena Kießling
Klangchoreographie: Cécile Thévenot
Ausstattung: Perrine Ferrafiat, Lena Kießling
Gestaltung Werbematerial &
Szenographische Beratung: Vitalia Samuilova
Dauer: ca. 60 Minuten
Für Erwachsene und Kinder ab 8 Jahren.
Premiere: 07.10.2010
Gefördert von:
Turun Sanomat 20.11.2010
Äidillä on syöpä ja luonnonsuojelua tarvitaan
Mia löytää voimaa metsästä.
– Rautametsä, QuoiWasMitä, ohjaus Maija Linturi, äänikoreografi Cécile Thévenot,
17.11. Seikkailupuisto /Timantti.
Mian äiti sairastaa syöp/ää. Isäämasentaa, eikä häneen saa yhteyttä. Lapsen optimismissaan Mia tahtoo pelastaa äidin ja isän sekä säilyttää perheen ehjänä. Pelkoineen ja ahdistuksineen Mia muuttaa metsään, jossa hän kohtaa outoja olosuhteita ja olentoja. Metsää elämän mittasuhteet asettuvat kohdalleen. Menetysten ja surun jälkeenkin on elämää ja rakkautta.
Ranskalais-saksalais-suomalainen teatteriryhmä QuoiWasMitä on Maija Linturin ohjaamassa Rautametsässä tarttunut vakavaan ja koskettavaan aiheeseen, joka tosin saattaa olla vielä vieras osalle pienistä katsojista. Kirjoitettu ja puhuttu teksti on esityksessä korvautunut unenomaisella visuaalisista ja auditiivisista elementeistä rakennetulla dramaturgialla.
Esitys on suunnattu yli 8-vuotiaille. Keskiviikkona näkemässäni esityksessä yleisö koostui pääasiassa alakoululaisista ja heidän opettajistaan. Esityksen sisältö ja visuaaliseen teatteriin perustuva muoto herättivät yhtäältä hämmentyneisyydestä ja pitkästyneisyydestä kertovaa hihittelyä ja kahinaa, toisaalta keskittyneisyydestä ja innostuneisuudesta kumpuavaa spontaania reagointia.
Haastava ja innostava.
Perrine Ferrafiat , Mariela Ganzler ja Lena Kiessling hääräävät näyttämöllä lukuisissa rooleissa, itsensä häivyttäen ja nukeille tilaa antaen. Nuket ja esineet saavat nukettajiensa käsissä luonnikkaat liikekielet, luonteet ja tunne-elämät.
Mia on noin 40 senttiä korkea perinteinen nukkehahmo. Syöpään kuolevat irrottavat usein vähä vähältä otteensa elämästä ja liukuvat pois omaistensa ulottuvilta. Tätä äidin poistuneisuutta kuvaa oivaltavasti pelkkä valkoinen huivi.
Mian isä muodostuu miesten takista ja keppiin kiinnitetystä litteästä päästä, jonka liioiteltu laskeutuminen hartioiden väliin ja jopa takin sisään kuvaa erinomaisesti isän masentuneisuutta ja poissaoloa. Metsän pienet ja koomiset sekä suuret ja kunnioitusta herättävät olennot rakentuvat yksinkertaisesti, mutta tehokkaasti erikokoisista oksista ja puun kappaleista.
Näyttämöllä tuotetut äänikoreografiat – veden lorina, viinipullotelineen narina, metalliesineiden rahinat ja kilinät ja nukettajien äänielimillään tuottamat ääniefektit, monikielinen puhe sekä laulu – ovat merkittävässä roolissa tunnelmien ja rytmien luojina.
ANNINA KARHU
http://www.ts.fi/online/kulttuuri/arviot/teatteri/175554.html